Ylimpien tuomioistuinten kesä
Koostanut Jenni Turunen, 3.8.2010, 9:27Ratkaisuja autoverosta ja itsekriminointisuojasta
Osakeyhtiö oli saneerausohjelman kestäessä asetettu konkurssiin. Yhtiön hallituksen ainoa jäsen ja toimitusjohtaja valvoi konkurssissa saneerausmenettelyn ja saneerausohjelman ajalta palkkasaatavia, jotka eivät ilmenneet yhtiön kirjanpidosta. Kysymys siitä, oliko toimitusjohtaja luopunut palkkasaatavistaan niin, ettei niitä voitu vahvistaa konkurssissa maksettaviksi.
A oli ainakin viidellä eri kerralla valokuvannut 8 - 10 vuoden ikäisen tytön alastonta alaruumista ja sukuelintä tämän nukkuessa, mihin oli liittynyt myös sukuelimen koskettelua. Koska teko oli kohdistunut avuttomassa tilassa olevaan henkilöön, A:n katsottiin menettelyllään syyllistyneen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
A oli Virossa tuomittu rangaistukseen siitä, että hän oli Virossa asuessaan siellä surmannut toisen Virossa asuneen suomalaisen. Uhrin suomalaiset lähiomaiset nostivat henkisen kärsimyksen korvaamista koskevan kanteen Suomessa, mihin A:n vankeusrangaistuksen täytäntöönpano oli siirretty.
Kansainvälisessä yksityisoikeudessa oli ennen sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista annetun asetuksen (EY N:o 864/2007, Rooma II-asetus) voimaantuloa pidetty lainvalinnan pääsääntönä sopimussuhteen ulkopuolisen vahingon korvaamista koskevassa asiassa vahingon tapahtumapaikan eli sen valtion lain soveltamista, jossa vahinkoa aiheuttanut teko oli tehty.
Kun asiassa ilmenneet liittymät Suomeen eivät olleet niin vahvoja, että asia niiden perusteella olisi liittynyt selvästi läheisemmin Suomeen kuin Viroon, asiaan tuli soveltaa Viron lakia.
A oli ollut henkilökohtaisesti läsnä käräjäoikeuden pääkäsittelyssä hänelle tiedoksiannetussa kutsussa asetetun uhan mukaisesti. A ei ollut ollut kuitenkaan paikalla käräjäoikeuden julistaessa tuomionsa samana päivänä. Käräjäoikeus tuomitsi A:n vankeusrangaistukseen sekä samalla esteettömästä poissaolosta vastaajana kutsussa asetettuun uhkasakkoon. Korkein oikeus katsoi, että A:n henkilökohtaista läsnäoloa koskeva velvollisuus oli päättynyt pääkäsittelyn päättyessä. Sen vuoksi häntä ei olisi tullut tuomita poissaolon varalta asetettuun uhkasakkoon. Tuomittu uhkasakko poistettiin.
Velkojien saatavien turvaamiseksi oli vuonna 1999 määrätty pantavaksi A:n omaisuutta takavarikkoon, ja takavarikon täytäntöönpanemiseksi toimitettiin viisi ulosottoselvitystä. Samaan aikaan oli vireillä tutkinta rikosasiassa, jossa A:n epäiltiin syyllistyneen velallisen petokseen salaamalla omaisuuttaan vuonna 1995 tehdyssä ulosottoselvityksessä. A:lla katsottiin olleen oikeus uusissa ulosottoselvityksissä jättää ilmoittamatta jo vuonna 1995 omistamansa yhtiöt, koska ilmoittamalla ne hän olisi joutunut myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen.
A oli jättänyt ilmoittamatta myös vuonna 1999 perustetun yhtiön osakekannan, jonka hän omisti. Tuolle yhtiölle oli A:n vanhojen yhtiöiden kautta siirretty A:n ennen vuotta 1995 syntynyt saatava. Kysymys siitä, oliko A uuden yhtiön salatessaan syyllistynyt törkeään velallisen petokseen.
A oli toimittanut internetissä ylläpidettyyn Finreactor-tiedostojenjakoverkkoon ns. torrent-tiedostoja, joiden avulla verkon käyttäjät olivat voineet ladata tietokoneilleen tekijänoikeuden suojaamia pelitiedostoja verkosta muualta kuin A:n tietokoneelta. A:n katsottiin luvattomasti saattaneen suojattuja pelitiedostoja yleisön saataviin ja siten syyllistyneen tekijänoikeusrikkomukseen.
Vastaajat olivat ylläpitäneet internetissä Finreactor-tiedostojenjakoverkkoa, josta verkon käyttäjät olivat voineet ladata tietokoneilleen tekijänoikeuden suojaamia teoksia sisältäviä tiedostoja ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Kysymys rikosoikeudellisesta vastuusta sekä tekijänoikeuden haltijoille suoritettavasta kohtuullisesta hyvityksestä.
A:lle oli määrätty 26.3.2007, 2.5.2007 ja 14.11.2007 annetuissa jälkiverotuspäätöksissä jälkiveroa sekä yhteensä noin 28 000 euron veronkorotukset. A ei ole tehnyt jälkiverotuspäätöksistä oikaisuvaatimusta. Syyttäjä vaati A:lle 3.4.2008 vireille tulleessa syytteessä samaan veronkorotukset aiheuttaneeseen menettelyyn perustuen rangaistusta törkeästä veropetoksesta. Tällainen veronkorotusten määrääminen katsottiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan soveltamisen kannalta rikosasiaksi ja veronkorotusten määräämisessä katsottiin olleen kysymys samasta asiasta kuin törkeää veropetosta koskevassa syytteessä. Mainitun määräyksen mukainen kielto syyttää tai tuomita kahdesti samassa asiassa koskee tilannetta, jossa ensimmäinen ratkaisu on lopullinen ennen jälkimmäisen menettelyn alkamista. Korkein oikeus katsoi, ettei lopulliseen ratkaisuun voitu tässä suhteessa rinnastaa vireilläolevaa tai muuten lopullista ratkaisua vailla olevaa asiaa. Koska veronkorotuspäätökset eivät olleet olleet lopullisia syytteen vireilletullessa, eivät A:lle määrätyt veronkorotukset olleet sanotun artiklan perusteella esteenä veropetosta koskevan syytteen tutkimiselle.
A:lle oli 13.12.2001 annetuilla jälkiverotuspäätöksillä määrätty jälkiveroja verovuosilta 1995 - 1998 sekä yli 100 000 euron veronkorotukset. A oli tehnyt jälkiverotuspäätöksistä oikaisuvaatimuksen mutta peruuttanut sen 28.12.2001 sekä vuoden 2002 aikana maksanut määrätyt verot ja veronkorotukset. Sen jälkeen syyttäjä vaati 19.2.2004 vireille tulleessa syytteessä A:lle samaan veronkorotukset aiheuttaneeseen menettelyyn perustuen rangaistusta törkeästä veropetoksesta. Tällainen veronkorotusten määrääminen katsottiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan soveltamisen kannalta rikosasiaksi ja veronkorotusten määräämisessä katsottiin olleen kysymys samasta asiasta kuin törkeää veropetosta koskevassa syytteessä. Mainitun määräyksen mukainen kielto syyttää tai tuomita kahdesti samassa asiassa koskee tilannetta, jossa ensimmäinen ratkaisu on lopullinen ennen jälkimmäisen menettelyn alkamista. Koska veronkorotuspäätökset olivat tulleet lopullisiksi ennen syytteen vireilletuloa, A:lle määrätyt veronkorotukset estivät veropetosta koskevan syytteen tutkimisen.
Sähköasentaja A oli altistunut työssään asbestille. Kysymys siitä, voitiinko retroperitoneaalista fibroosia pitää todennäköisesti pääasiallisesti A:n työstä johtuvana ja siten ammattitautina korvattavana tai voitiinko työssä tapahtuneen asbestille altistumisen katsoa olennaisesti pahentaneen kyseessä olevaa sairautta.
Konsernissa, jonka harjoittama liiketoiminta oli jaettu usean yhtiön kesken, oli toiminnan tappiollisuuden vuoksi suoritettu liiketoiminnan uudelleenjärjestelyitä. Kysymys siitä, voitiinko konsernia tällöin pitää yhtenä työnantajakokonaisuutena niin, että konserniin kuuluvan yhtiön palveluksessa olleen työntekijän työsopimus voitiin irtisanoa koko konsernin liiketoiminnan järjestelyistä johtuvasta taloudellisesta ja tuotannollisesta syystä.
A, jolla ei ollut Suomessa taksilupaa, oli ammattimaisesti tuonut maksua vastaan henkilöautolla matkustajia Venäjältä Suomeen ostoksille. Kysymys siitä, oliko tällainen Venäjältä alkanut, Suomessa jatkunut ja lähtömaahan palannut kansainvälinen taksiliikenne rangaistavaa taksiliikennelain nojalla luvattomana taksiliikenteen harjoittamisena.
Hankkeessa oli kysymys tekopohjavesihankkeeseen kuuluvan 21 imeytysaltaan rakentamisesta harjumetsämaastoon. Imeytysaltaat rakennettiin poistamalla maan pintaosista noin 1 - 1,5 metrin paksuinen kerros maata orgaanisen pintamaan alapuolelta. Altaat sijoitettiin maastoon siten, ettei pengerrysten tai leikkausten rakentaminen ollut tarpeellista. Altaiden pohjaan imeytettävän läheisestä joesta pumpattavan veden tuloputket sijoitettiin altaiden pohjaan ja niiden suulle rakennettiin kiviheitoke eroosion estämiseksi.
Altaiden rakentamiseen oli saatu vesitalouslupa ja altaiden rakenteista ja sijoituspaikoista oli määrätty vesitalousluvan lupamääräyksissä ja hakemusasiakirjoihin kuuluvissa asemapiirustuksissa.
Ympäristölautakunta oli pitänyt altaiden sijoittamista luvanvaraisena maankäyttö- ja rakennusasetuksen 62 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla ja myöntänyt haetun luvan. Hallinto-oikeus oli niin ikään pitänyt altaiden rakentamista mainitun asetuksenkohdan nojalla luvanvaraisena.
KHO katsoi, ettei tekopohjaveden imeytysaltaita voitu pitää maankäyttö- ja rakennuslain 113 §:n 1 momentissa tarkoitettuina rakennuksina, joiden rakentamiseen oli maankäyttö- ja rakennuslain 125 §:n 1 momentin ja 126 §:n 1 momentin mukaan aina saatava rakennus- ja toimenpidelupa. Altaiden sijoittamisesta aiheutuneet maankäytölliset ja ympäristölliset vaikutukset eivät, altaiden sijainti ja niille myönnetyt vesilain mukaiset luvat huomioon ottaen, aiheuttaneet myöskään sellaista viranomaisvalvonnan tarvetta, että niiden sijoittamista olisi voitu pitää maankäyttö- ja rakennuslain 126 §:n 2 ja 4 momentin nojalla maankäyttö- ja rakennusasetuksen 62 §:n 1 momentin 6 kohdassa luvanvaraiseksi säädettynä toimenpiteenä. Päätös, jolla altaiden sijoittamiseen oli myönnetty toimenpidelupa, kumottiin ja lupahakemus hylättiin.
Arvioitaessa sitä, kuuluivatko puolustusvoimien varsikenkähankinnat julkisista hankinnoista annetun lain soveltamisalaan vai jäivätkö ne lain ulkopuolelle sotilaallisen käyttötarkoituksen johdosta, oli otettava huomioon Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen määräykset, joiden mukaan toimenpiteet, jotka jäsenvaltio toteuttaa keskeisten turvallisuusetujen turvaamiseksi, eivät saa heikentää sellaisten tuotteiden kilpailun edellytyksiä yhteismarkkinoilla, joita ei ole tarkoitettu nimenomaan sotilaalliseen käyttöön.
Kun otettiin huomioon edellä mainittu ja se, että hankinnan kohteena olleiden jalkineiden oli tarkoitus tulla loma-, palvelus- ja maastokäyttöön, kyseisiä jalkineita ei ollut katsottava tarkoitetun nimenomaan sotilaalliseen käyttöön. Näin ollen jalkinehankinnan oli katsottava kuuluvan julkisista hankinnoista annetun lain soveltamisalaan ja markkinaoikeuden olisi tullut tutkia hankintaa koskeva hakemus.
Verovelvollinen oli voittanut arpajaisverolain 2 §:ssä tarkoitetuissa arpajaisissa henkilöauton, jonka hän myi voiton luovutuspäivänä. Luovutushinnan ei ollut edes väitetty poikenneen auton käyvästä arvosta. Luovutusvoiton verotuksessa auton hankintamenona pidettiin voiton käypää arvoa voiton saantihetkellä, joten luovutuksesta ei syntynyt verotettavaa luovutusvoittoa. Ahvenanmaan hallintotuomioistuimen päätös, jolla luovutusvoitoksi oli vahvistettu luovutushinta vähennettynä 20 prosentin hankintameno-olettaman mukaisella määrällä, kumottiin. Verovuosi 2002. Tapauksen teksti ruotsiksi.
Tullipiiri oli määrännyt A:n suoritettavaksi Suomeen käytettynä tuodusta henkilöautosta autoveroa ja autoverolle arvonlisäveroa. A vaati, viittaamalla Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomioon asiassa C-10/08, korkeinta hallinto-oikeutta purkamaan tullipiirin tekemän päätöksen siltä osin kuin A:lle oli määrätty maksettavaksi autoveron arvonlisäveroa. Hakemuksessaan A totesi, ettei hän ollut aikanaan käyttänyt säännönmukaisia muutoksenhakukeinoja, koska hallinto-oikeuden tuomari oli lehtihaastattelussa todennut oikeuskysymyksen autoveron arvonlisäveron EU-oikeuden mukaisuudesta jo tulleen ratkaistuksi. Kysymys tehokkuus-, vastaavuus- ja oikeusvarmuusperiaatteen toteutumisesta harkittaessa lainvoimaisen hallintopäätöksen purkuedellytysten täyttymistä.
Kysymys myös hallinto-oikeuden tuomarin julkisuuteen ilmoittaman kannanoton merkityksestä arvioitaessa sitä, oliko muutoksenhakijan asema sen perusteella muodostunut etukäteisesti niin heikoksi, että muutoksenhakumahdollisuuksien käyttämättä jättämiseen ei olisi voitu kiinnittää huomiota myöhempää ylimääräistä muutoksenhakua ratkaistaessa.
A haki korkeimman hallinto-oikeuden 12.12.2006 antaman päätöksen taltionumero 3419 (KHO 2006:95) purkamista siltä osin kuin se koski autoveron arvonlisäveroa (elv), koska yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-10/08 antaman tuomion mukaan siinä todettua tulkintaa oli tullut soveltaa jo A:ta koskevaa päätöstä annettaessa. A katsoi, että purettavaksi haettu päätös oli perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen ja päätöstä tehtäessä oli tapahtunut menettelyvirhe, kun asiassa ei ollut pyydetty yhteisön tuomioistuimen ennakkoratkaisua.
Autoveron arvonlisäveron EU-oikeuden vastaisuus oli tullut uuteen valoon tuomion C-10/08 myötä. Korkein hallinto-oikeus totesi, että vaikka tuomiosta ilmenee, että siinä todettua EU-oikeuden tulkintaa oli tullut soveltaa jo ennen tuomion antamista ja siten myös silloin, kun A:n tekemää valitusta oli käsitelty korkeimmassa hallinto-oikeudessa, tästä erillisenä kysymyksenä oli pidettävä sitä, missä laajuudessa EU-oikeuden vastaiset verot oli taannehtivasti palautettava sovellettaessa kansallisia menettelysääntöjä. Arvioitaessa purulle hallintolainkäyttölaissa säädettyjen edellytysten EU-oikeuden mukaisuutta oli otettava huomioon EU-oikeuden asettamat vaatimukset tehokkuus-, vastaavuus- ja oikeusvarmuusperiaatteen mukaisesti tulkittuina. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että ottaen huomioon nämä periaatteet ja muut päätöksen perusteluissa mainitut seikat, päätöksen KHO 2006:95 purkamiseen ei ollut hallintolainkäyttölain 63 §:n 2 momentin mukaisia yleiseen tai yksityiseen etuun liittyviä edellytyksiä. A:n purkuhakemus hylättiin.
Vakuutusyhtiö A oli aikoinaan tehnyt kokonaan omistamiensa ja sijoitusomaisuuteensa kuuluneiden kiinteistöosakeyhtiöiden B ja C osakkeisiin arvonkorotukset, jotka oli luettu A:n veronalaiseksi tuloksi asianomaisena verovuonna. Vuoden 2005 lopussa B ja C sulautuivat emoyhtiöönsä, joka sulautumisen yhteydessä vähensi verotettavasta tulostaan osakkeisiin liittyvät arvonkorotukset sisällyttämättä niitä verotukseensa vaikuttamattomaan sulautumistulokseen. Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei sijoitusomaisuuden arvonkorotuksia ollut pidettävä osakkeiden hankintamenon osana eikä niitä tullut sisällyttää verotukseen vaikuttamattomaan sulautumistulokseen. A:lla oli siten oikeus vähentää B:n ja C:n osakkeisiin liittyvät arvonkorotukset osakkeiden mitätöityessä sulautumisessa.
Poliisi oli pyytänyt Kansaneläkelaitokselta yksilöityjen henkilöiden lääkeostoja koskevia tietoja käytettäväksi esitutkinnassa, joka koski epäiltyä murhaa. Poliisi oikeutettiin poliisilain 35 §:n 1 momentin nojalla saamaan pyydetyt tiedot.
Valtioneuvosto oli päättänyt, että Museoviraston laatima inventointi Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY 2009) korvaa valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita koskevassa päätöksessä mainitun ympäristöministeriön ja Museoviraston vuonna 1993 julkaiseman inventoinnin. Päätöksellä oli ainoastaan muutettu inventointia, joihin valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteita koskevassa päätöksessä oli viitattu. Inventoinnin tarkistamisen yhteydessä muuttuneen tietopohjan ja -aineiston merkitys tuli ratkaistavaksi vasta myöhempää alueidenkäytön suunnittelua tai muita yksittäisiä hallintopäätöksiä koskevassa päätöksenteossa. Valtioneuvoston päätös ei sisältänyt hallintolainkäyttölain 5 §:n 1 momentissa tarkoitettua ratkaisua. Tämän vuoksi valtioneuvoston päätökseen liitetty valitusosoitus oli poistettava ja valitus jätettävä tutkimatta.
