Miten Verokarhun kämmenen jälki näkyy rakennuksissa? Professori Esko Linnakangas selvittää kiinteistöveron taustoja ja uutta nousua.
Savun verottaminen tuonee monelle mieleen tupakkaveron tai 1960-luvun puolivälissä kumotun tulitukkuveromme. Savu on myös vanha veronkantoyksikkö, jonka sisältö on kuitenkin vaihdellut alueittain. Esimerkiksi Varsinais-Suomessa ja Ahvenanmaalla ”savu” oli 1500-luvulla maaomaisuudesta kertova jaollinen maaveroyksikkö, kun taas Hämeessä, Uudellamaalla, Savossa ja Karjalassa se tarkoitti yhtä taloa eli ruokakuntaa tilan koosta riippumatta. Ks. Suvianna Seppälän väitöskirja Viljana, nahkoina, kapakalana (2009).
Tämä esitys, jota tehdessäni olen hyödyntänyt mm. Wikipedian tietoja, rajoittuu ennen kaikkea rakennusten kiinteistöveroa edeltäneisiin veroihin. Käsittelyn ulkopuolelle jäävät tuloverotusta edeltäneet maaveron tyyppiset tuottoverot. En käsittele laajemmin myöskään Ruotsi-Suomessa 1600-luvulla kannettua salpietariveroa, josta on jäljellä sanonta ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sen veron taustalla oli jatkuva sodankäynti ja ruutiin tarvittava salpietari. Kunkin tilan tuli kruunulle toimittaa säädetty määrä salpietarimultaa, lampaan- tai vuohenlantaa, halkoja, olkia sekä tuhkaa.
Tulisija- ja savupiippuverot
Tulisija- eli liesivero, jota myös savupiippuveroksi kutsutaan, oli kiinteistövero, jota eräissä maissa kannettiin keskiajalla ja uuden ajan alussa. Se määräytyi liesien tai tulisijojen mukaan. Tällaista veroa perittiin ainakin 800-luvulta lähtien mutta ehkä jo paljon aikaisemminkin Bysantissa niin köyhiltä kuin varakkailtakin talouksilta. Kataloniassa tulisijavero otettiin käyttöön 1200-lvulla. Ranskassa tulisijaveroa (fouage, lat. focagium, jonka perustana on tulisijaa ja kotiakin tarkoittanut focus) on kannettu ainakin jo 1300-luvulla.
Englannissa parlamentti sääti vuonna 1662 valtion rahoitusvajeen hoitamiseksi tulisijaveron, jota kutsuttiin myös savupiippuveroksi. Katsottiin helpommaksi verottaa tulisijojen kuin ihmisten määrän mukaan. Veroa oli maksettava yksi šillinki jokaisesta tulisijasta tai liedestä kaikissa asunnoissa, taloissa, rakennuksissa ja majapaikoissa kahdesti vuodessa, joten vuodessa veroa oli maksettava kaksi šillinkiä kustakin tulisijasta tai liedestä. Veron ajateltiin olevan oikeudenmukainen, koska se kohdistui raskaammin niihin, joilla oli useampia tai isompia asuntoja. Veroon kuitenkin liittyi käytännön ongelmia. Alkuperäinen laki ei tehnyt eroa rakennusten omistajien ja haltijoiden välillä, eikä myöskään verosta vapautuksia tunnettu. Myöhemmin lakia muutettiin siten, että verovelvollinen oli rakennuksen haltijana oleva perhe tai talous. Sittemmin lakiin otettiin säännöksiä myös monista vapautuksista vähäarvoisille kiinteistöille sekä yksityisten uuneille sekä sellaisille sairaaloille, joiden vuositulot jäivät alle tietyn rajan.
Koska vero ei tuottanut odotetusti, jo vuodesta 1663 määrättiin, että oli pidettävä sellaista veroluetteloa, jossa mainittiin myös verosta vapautetut. Vuodesta 1664 lähtien tulisijaveroa oli Englannissa maksettava kaikkien, joilla oli enemmän kuin kaksi liettä, vaikka muuten tätä veroa ei olisi ollut suoritettava. Erityisiä säännöksiä oli myös veronkiertämisen vähentämiseksi. Verosta tuli erittäin monimutkainen ja byrokraattinen. Veronkannosta huolehtivat ”savupiippumiehet” avustajineen, ja verovapauksia käsittelivät mm. kirkon edustajat ja rauhantuomarit. Vero ei koskettanut varakkaimpia ihmisiä ja suurimpia kiinteistöjä niin kuin oli alun perin ajateltu, vaan se koitui vuokralaisten rasitukseksi. Veroa vastustikin erityisesti keskiluokka, johon se lähinnä kohdistui. Vero suututti kansalaisia myös siksi, että sen valvomiseksi viranomaiset pääsivät kaikkiin kiinteistöihin tarkastamaan liesien lukumäärän.
Jotkut pyrkivät välttämään veron sulkemalla savupiiput, mutta kiinnijääminen tiesi velvollisuutta maksaa vero kaksinkertaisena. Elokuussa 1684 tulipalo tuhosi Oxfordshiren Churchillissä 20 taloa ja muuta rakennusta, ja neljä ihmistä sai surmansa. Onnettomuuden oli ilmeisesti aiheuttanut leipuri, joka veron välttääkseen oli rikkonut seinän ja yhdistänyt uuninsa naapurin savupiippuun
Tulisijavero kumottiin Englannissa vuoden 1688 vallankumouksen jälkeen vuonna 1689. Vaikka tulisijavero ei ollut syynä vallankumoukseen, jossa katolinen kuningas Jaakko II syrjäytettiin ja valtaistuimelle nousivat protestantit Vilhelm III Oranialainen ja hänen vaimonsa Maria II, veron poistamisella vahvistettiin uusien vallanpitäjien suosiota.
Irlannissa liesivero säilyi. Vuonna 1793 siitä vapautettiin yhden lieden taloudet, joiden omaisuus jäi tietyn rajan alapuolelle. Vuonna 1795 verovapaus ulotettiin kaikkiin yhden lieden talouksiin ja moniliesitalouksien veroa korotettiin. Liesivero kumottiin Irlannissa vasta 1800-luvulla.
Ikkuna- ja oviverot
Englannissa ja Walesissa säädettiin vuonna 1696 ikkunavero. Se tapahtui niin pian tulisijaveron kumoamisen jälkeen, että voitaneen puhua jopa tuon veron perillisestä. Skotlantiin ikkunavero tuli 1700-luvulla.
Ikkunaveron tarkoituksena oli kohdistua verovelvollisen vaurauteen mutta ilman tuloveroon liittyviä kiistoja. Tuohon aikaan monet vastustivat tuloveroa, koska heidän mielestään tulon paljastaminen merkitsi sopimatonta puuttumista yksityisyyteen ja uhkasi henkilön vapautta.
Englannin ikkunavero muodostui alkuaikoinaan kahdesta osasta: kiinteästä kahdesta šillingistä rakennusta kohtia ja yli kymmenikkunaisissa taloissa lisäksi ikkunoiden määrän mukaan määräytyvästä osasta. Kiinteistöt, joissa oli 10–20 ikkunaa, maksoivat yhteensä neljä šillinkiä, ja enempi-ikkunaiset kahdeksan šillinkiä. Veron suuruuteen vaikuttava ikkunoiden määrä muutettiin seitsemäksi vuonna 1766 ja kahdeksaksi vuonna 1825.
Entinen kiinteä ikkunavero muutettiin vuonna 1778 kiinteistön arvon mukaan määräytyväksi, ja samalla köyhät vapautettiin siitä kokonaan. Vero ei ollut kovinkaan tunkeileva, ja sen suuruus oli helppo määrätä. Mitä suurempi talo, sitä enemmän ikkunoita siinä todennäköisesti oli ja sitä enemmän haltijan oli veroa maksettava. Vero oli kuitenkin epäsuosittu; moni piti sitä valon ja ilman verottamisena. Vuonna 1851 vero kumottiin ja tilalle säädettiin asuintalovero. – Englannissa ja Skotlannissa näkee vieläkin vanhoja taloja, joissa ikkunat on verotussyistä muurattu umpeen tarkoituksena avata ne myöhemmin.
Myös Alankomaissa on ollut käytössä ovi- ja ikkunavero. Suurilla paikkakunnilla vero oli enemmän kuin kaksinkertainen pieniin paikkakuntiin verrattuna.
Ruotsi-Suomessa ovi- ja ikkunaveroa kannettiin vuodesta 1743 eteenpäin1800-luvun alkuun saakka. Veron perusteena täälläkin oli rakennuksen ovien ja ikkunoiden lukumäärä, jonka avulla katsottiin voitavan määrittää talon omistajan veronmaksukykyisyys. Vero ikkunaa kohti oli Tukholmassa 16 äyriä, muissa suuremmissa kaupungeissa 12 äyriä, pienemmissä kaupungeissa kahdeksan äyriä ja maaseudulla kuusi äyriä. Rahvas saattoi saada veron alennettua kolmeen äyriin. Sotaväessä palvelevat oli vapautettu verosta. Ikkunaverojen etuna yleensäkin oli, että vero voitiin määritellä menemättä rakennukseen sisälle. Haittapuolia olivat muun muassa arvion summittaisuus ja se, että vero vaikutti arkkitehtuuriin.
Vaikka Suomessa ei varsinaista oviveroa ole enää pitkään aikaan ollutkaan, rakennettiin meillä vielä 1960-luvun alussa verovapaiden asuntojen seiniin näkymättömiä esi- eli salaovia, jotka voitiin veronhuojennusajan päätyttyä ottaa esille asuntojen yhdistämiseksi. Verovapaille asunnoille oli nimittäin säädetty tietty enimmäiskoko.
Ranskassa vallankumous hävitti vanhan vihatun verolaitoksen. Uutena verona säädettiin muun muassa ovi- ja ikkunavero, jota kannettiin vuodesta 1798 aina vuoteen 1926 saakka. Vapaita verosta olivat latojen, lammasnavettain, lääväin, aittain ja kellarien ovet ja ikkunat, samoin aukot katossa ja sellaisissa huoneissa, joita ei käytetty asunnoksi. Verotus toimitettiin tariffin mukaan, ja tariffi kohosi paikkakunnan ja rakennuksen suuruuden sekä aukkojen laadun mukaan. Ks. Karl Theodor von Eheberg, Finanssioppi, 1911.
Ikkunoiden verokysymykset ovat aikojen kuluessa muuttaneet muotoaan. Nykyisin ainakin Yhdysvalloissa myönnetään tietynlaisten ikkunoiden laittamisesta verohelpotuksia.
Katto-, tapetti-, lasi- ja tiiliverot
Esimerkiksi Itävallan ja Irlannin verohistoriassa tunnetaan kattovero. Itävallassa tätä veroa on peritty viimeksi 1700-luvulla, ja se määräytyi kattopinta-alan mukaan. Monista linnoista katto purettiin veron säästämiseksi, ja nämä linnat muuttuivat linnanraunioiksi. Kuparikatto saatettiin irrottaa ja myydä kuparisepälle.
Tapettiveroa voidaan pitää ylellisyysveroluonteisena kiinteistöverona. Sitä perittiin Isossa-Britanniassa vuosina 1712–1836. Vero määräytyi paperikoon mukaan, ja sitä oli maksettava kuviollisista, painetuista ja maalatuista tapeteista. Veroa välteltiin ostamalla verotonta tyhjää paperia ja koristelemalla se itse sapluunoilla.
Isoon-Britanniaan säädettiin vuonna 1746 lasivero. Vuonna 1780 Irlanti sai oikeuden verottomaan vapaakauppaan, ja sinne syntyikin uusia lasitehtaita. Teollisuus alkoi kuitenkin taantua, kun lasivero palautettiin. Irlannissa lasivero kumottiin vuonna 1845 ja Englannissa vuonna 1857. Lasiveroa, joka saattoi vastata lasin arvoa jopa monisatakertaisena, kutsuttiin joissakin aikalaisdokumenteissa järjettömäksi asuntojen valomaksuksi, joka ikkunoiden kokoa rajoittaessaan aiheutti vakavia terveysongelmia.
Ruotsi-Suomeenkin säädettiin 1700-luvun alkupuolella ylellisyysverotyyppinen lasivero, mikä hidasti lasi-ikkunoiden yleistymistä täällä.
Iso-Britannia sai tiiliveron vuonna 1784 Pohjois-Amerikan siirtomaasotien rahoitusavuksi. Vero määräytyi tiilien kappalemäärän mukaan, joten verovaikutuksen vähentämiseksi tehtaat luonnollisesti suurensivat tiilien kokoa. Valtio vastasi säätämällä tiilille enimmäiskoon. Joistakin vanhoista taloista näkee vieläkin tiilien koosta, milloin ne on rakennettu. Monilla alueilla tiilivero aiheutti myös palaamista puurakentamiseen. Tiiliveron katsottiin haittaavan teollisuuden kehittymistä, ja tämä vero kumottiin vuonna 1850 – samoihin aikoihin kuin ikkuna- ja lasiverot.
Kummallisista kunnalliseen
Nykyinen kiinteistöverolakimme tuli voimaan vuoden 1993 alussa. Uudella kiinteistöverolla korvattiin neljä vanhaa veroinstituutiota: asuntotulon verotus, kiinteistöjen harkintaverotus, katumaksu ja manttaalimaksu.
Asuntotulon verotus perustui asuntotulon verottamisesta annettuun lakiin. Asuntotulolla oli 1970-luvun alussa korvattu vanha oman asunnon asuntoetuverotus. Perusteena oli omistusasunnosta saatava laskennallinen tuotto. Vaikka omasta asunnosta saatava etu oli pitkään ollut veronalaista tuloa, verotus ei ollut saavuttanut yleistä hyväksyntää. Omistusasunnosta saatavaa laskennallista hyötyä ei verovelvollisten ollut helppo mieltää tuloksi vastaavalla tavalla kuin rahana saatuja tuloja.
Harkintaverotus oli ollut historiallisesti kunnallistalouden kannalta tärkeä instituutio, joka osaltaan oli turvannut kunnille vakaat verotulot. Harkintaverotuksen lainsäädännöllinen perusta ei kuitenkaan vastannut verolainsäädännön täsmällisyysvaatimuksia. Harkintaverotuksen hyväksyttävyyttä oli heikentänyt se, ettei vero kohdistunut todelliseen tuloon vaan oli tuottoverotyyppinen takuuvero.
Katumaksun tarkoituksena oli saattaa kiinteistöjen omistajat ja heihin verrattavat kiinteistöjen haltijat vastaamaan osasta heitä hyödyttäviä kadunpitomenoja. Kadunpitomenojen kustantamista ei voitu käytännössä toteuttaa pelkästään etuperiaatteen perusteella.
Manttaalimaksu liittyi manttaalikuntien rahoitukseen. Manttaalikuntien tehtävissä ja toiminnassa tapahtuneet muutokset olivat olennaisesti heikentäneet niiden verotusoikeuden perusteita. Verotusoikeuden pysyttämistä organisaatiolla, jonka päätöksenteossa äänivallan suuruus määräytyi maanomistuksen mukaan, voitiin myös pitää nykyistä oikeuskäsitystä vastaamattomana.
Suomen kiinteistövero on kunnallinen, mutta sen kunnollisuudesta ja kunniallisuudesta voidaan olla eri mieltä erityisesti veronmaksukyvyn kannalta. Kiinteistövero määräytyy kiinteistön arvon perusteella, ja kunta saa määrätä veroprosentit kiinteistöille lakisääteisissä rajoissa. Kiinteistövero ei perustu tuloveron tavoin verovelvollisen maksukykyyn, vaan siinä näkyy vahvemmin etuperiaate, joka nykyisin liitetään enemmän maksuna pidettävään suoritukseen kuin veroon.
Ylösnousemus vai reinkarnaatio?
Kiinteistöverolle ennustetaan Suomessa loistavaa tulevaisuutta, koska se ei anna mahdollisuutta kansainväliseen veropakoon. Kiinteistöthän eivät juuri voi siirtyä valtiosta toiseen muutoin kuin sotien seurauksena. Kiinteistön sijaintikunta voi toki helpommin vaihtua kuntamuutosten vuoksi.
Kiinteistöveron korostaminen merkitsee historiallista paluuta ajassa taaksepäin. Timo Viherkenttä, jota voidaan pitää kiinteistöveromme isänä, on tässä puhunut U-käännöksestä, mutta tuo termi vie ajatukset autojen verotukseen, josta nyt ei ole kysymys. Verojen synnyllä on läheiset yhteydet uskontoon. Siksi on syytä pohtia myös, onko meillä tapahtumassa tulisija- ja ikkunaverojen ylösnousemus vai reinkarnaatio.
Kiinteistöveron taso on nousemassa ylös kohti taivaita. Ylösnousemus ei kuitenkaan tarkoita ihan samaa kuin nouseminen ylös korkeuksiin vaan yksinkertaisesti nousemista ylös makuulta, joka on kuolleen tyypillinen asento; taivaaseen astuminen on vasta prosessin toinen vaihe. Ylösnousemuksessa paluu tapahtuu entisessä muodossa (esimerkkinä makeisveron paluu vuoden 2011 alussa), kun taas reinkarnaatiossa palaajan olomuoto on uusi, mielellään kehittyneempi.
Esko Linnakangas